Ranskan
runouden suuri nimi Charles Baudelaire (1821 – 1867) kirjoitti
useamman vuoden ajan runoja, jotka tunnetaan nykyään
runokokoelmana nimeltä Les Fleurs du Mal, suomeksi Pahan kukat.
Kokoelma ilmestyi vuonna 1857. Vastaanotto ei ollut yksipuolisen
ylistävä vaan runoilija tuomittiin 300 frangin sakkoihin ja
osa runoista vaadittiin poistettavaksi kokoelmasta. Niinpä
runokokoelmasta ilmestyi erilaisia versioita, joissa runoja oli
poistettu ja uusia lisätty. Minä luin Yrjö Kaijärven
suomentaman valikoiman nimeltä Pahan kukkia, joka sisältää
myös poistettuja ja lisättyjä runoja alkuperäisen
tyylin mukaisesti riimiteltyinä. Kaikkia kokoelman runoja se ei
sisällä. Suomennos ilmestyi vuonna 1962. Kirjan lopussa on
Kaijärven kirjoittama kuvaus Baudelairen elämästä
ja runoudesta sekä runoilijan elämänkertatietoja
aikajärjestyksessä lueteltuna. Kirjassa on aika hieno
kuvitus, jonka on laatinut Anneli Qveflander-Sarpaneva.
Koska
en ole mikään runouden asiantuntija, en tiedä miten
merkittävänä Baudelairen Les Fleurs du Mal -teosta
nykyään pidetään. Kuitenkin olen huomannut siihen
usein viitattavan. Lukemani kirjan takakansi nimeää Pahan
kukat modernismin käynnistäneeksi kokoelmaksi. Niin tai
näin, kyse lienee tunnetusta ja arvokkaaksi tunnustetusta
runoudesta. Runoissa on paljon hyviä osumia. Enkä moittisi
käännöstäkään, vilkaisin paria
ranskankielistä runoa ja minun silmiini ne vaikuttivat ihan
samantyylisiltä kuin nämä Kaijärven suomennokset.
Jossain
määrin varsinkin valikoiman alkupuolen runojen kohdalla
sanomassa vaikuttaa painottuvan kuva runoilijasta taistelemassa
kärsimyksiensä keskellä. Runoilija kärsii ja
sepittää kärsimyksestään runoja. Mikäpä
hänessä. ”Kaikki olemassaolo on kärsimystä”,
ajattelevat buddhalaiset, mutta heidän ratkaisunsa on synnistä
luopuminen. Runoilija Baudelaire taas tuntuisi korostavan ihmisen
tuntevan vetoa sekä Taivasta että Helvettiä kohti.
Ehkä näitten runojen ajatus on myöntyä tälle
taipumukselle, seurata sitä, kulkea koko ihmisyyden lavea tie?
Itse
pidin erityisesti muutamista runoista kuten Myrkky, Matka Kytheraan,
Lethe, Malabarin tytölle ja vaikkapa Erään Ikaroksen
valitus, jossa runoilijan tiheään käyttämä
ilmaus ”kuilu” rinnastetaan hautaan. Taidan rohjeta laittaa tähän
loppuun näytteen runosta ”Liian iloiselle”, joka sekin tekee
vaikutuksen voimakkaalla kuvallisuudellaan. Sitä paitsi runon
suomentaja on onnistunut tässä aika metkasti:
Värit
räikeät, puvut hullut
ovat
merkki sielusi kirjavan;
minä
sinua vihaan, rakastan,
minä
hullusta hulluksi tullut!
Luin
kirjaa pari päivää, siinä on kaikkiaan kaksisataa
sivua.